Tänään kävin uudelleen lääkärin luona, sama lääkäri ja hieman taisi yllättyä kun viikon kuluttua saavuin udelleen. Mieli on apea. Syytän itseäni kaikesta, syyllistän itseäni ja ahdistus on kova, vakava masennus on diagnoosi. Lääkitys on aloitettu tänään ja niiden vaikutuksen alkuun menee noin 2.4vkoa. Nyt ainakin tämä viikko on sairaslomaa ja voipi olla että se jatkuu useammalla viikolla.

Töihin ilmoitin sairaslomasta ja he eivät olleet kovin iloisia siitä. Eivät tietenkään mutta en vain jaksanut mennä töihin. Se on liikaa tällä hetkellä ja en halua hajota ihan kokonaan. Kotona toisena päivänä jaksaa touhuta ja toisena maata vaan sohvalla. Itku on herkässä ihan kuin odotusaikana. Lapsen knssa jaksaa olla mutta lopen uupunut olen.

Omat ajatukset lyö kehää,
tuntuu että oma mieli on niin pelottava ja se suurin este paranemiselle. Pelottaa huominen ja tulevaisuus. Ei jaksa ajatella edes pienempään asuntoon muuttamista, alkaa ahistamaan se oma jaksaminen muuton takia, Pakkailut ja kaikkiin paikkoihin ilmoittaminen uudesta osoitteesta etc.

Tänään täytyi aloittaa rauhottavien ottaminen, meinas mennä ihan niin ahistuksen ja paniikin huippulukemiin olo. nyt hieman helpottaa. väsyttää vaan ihan kauheesti nää lääkkeet. Mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut. Äärettömän väsynyt vaan on ja tuntuu että on ihan kuin maratonin juossut paitsi että se voittaja olo puuttuu.

päällimmäisinä tunteina häpeä kun ei jaksa.

Menin naimisiin 2007 ja lapsemme syntyi vuodenkuluttua. Mieheni opiskeli ja minä kävin töissä kunnes jäin lapsen kanssa kotiin vuodeksi. Itse olin tyytyväinen elämääni ja olisin edelleen kait jos tässä viimeisen vuoden aikana silmiäni ei olisi avattu oikeen kunnolla. Naimisiin mennessäni olin laiha sutjakka 38 kokoa käyttävä 170 senttinen nuori 18 vuotias nuori neito. Rakasyuin meiheeni kertaheitolla ja luotin ensimmäistä kertaa ihmiseen elämässäni. Aikaisemmin jopa omien veljien kanssa oli vaikea jutella, puhumattakaan omasta isästä. Jostainhan sekin juurtaa juurensa mutat en vielä tiedä mistä.

Raskaus aikana lihoin 4o kiloa ja miestä´ni se ei ilahduttanut. Vauvani synnyttyä painostus alkoi. Millon meet lenkille, miksi syöt taas suklaata, miski en tee mitään laihtuakseni. Mutta aina kun olin haluamassa aikaa mennä lenkille ja juosta ja kaikkea esim kuntosalia niin ei mies kumminkaan voinut hoitaa lastamme. Niin vuodet vieri ja millon me mistäkin kinasteltiin ja rähinöitiin. Koko ajan mieskumminkin muistutteli siitä mitä olen luvannut laihtua ja odotteli tuloksia. Lapseni ollessa 1,5 vuotias ja kun siirryin työelämään painosi putosi 103,7kg sta 82 kg. se oli vain 12 kiloa ihanteestani. Mutta siltikään meiheni ei ollut tyytyväinen. Silloin aloin ajatella että ennenkö se hyväksyy mutt niin ei ota stressiä painosta. Lihoin takaisin ja menin ylíkin, nyt painan 109kg. 

2010 jouluna jouduin lapseni kanssa sairaalaan koska lapsellani oli kova kuume ja ei syönyt eikä juonut ja oli todella väsynyt ja nuutunut. Mies ei tullut mukaan vaikak vapaalla oli, ei tullut edes katsomaan meitä 4 päiväisen sairaala olon aikana. Kaipasin suuresti meistäni, henkistä tukea ja fyysistä turvaa. Siitä alkaen mieheni päätti että elämme selibaatissa koksa mikään hänen ahistava lahjojen osto (kuntoilu välineitä) ja laihuttamisen tivaaminen ei ollut onnistunut niin hän päätti että meillä ei ole seksi elämää eikä mitään läheisyyttä meidän suhteessamme. Koksa minä olen lihava.

Siihen vuoteen mahtui paljon. Hoisin ilta ja viikonloppu painoitteista työtänoi ja kannoin rahan taloon samalla kun mieheni opiskeli, huolehdin laskuiska ja veloista.Ensin vuoden vanhempi veljeni kaatui portaikossa ja mursi nsikansa ja halvaantui, sitten 5 vuotta vanhempi veljeni kuoli . Samaan aikaan kun asuin kaukana perheestäni ja elin meihen ehdoilla aloin akpinoida ja voida huonosti.

Inhosin jo silloin itseäni, en voinut katsoa peiliin enkä ostaa vaatteita. en ollut sen arvoinen ajattelin. mieheni kotiin emme voineet mennä koska minun piti laihtua ensin.

Viime jouluna 2012 mie´heni erään kauniin riidan päätteeksi ilmoitti että ei  jaksda elämä minun kanssani vaan haluaa erota. Menin ihan sekaisin, ilmoitin töissä pomolel että en voi enää tehdä kuin päivä duunia koska mies muuttaa pois. Sitten mieheni ilmoitti ettei muutakkaan. Silloin mun silmäni aukesivat. Elin avioliitossa miehen kanssa ketä rakastin kyllä, ja mieheni rakasti inua eittämättä mutta ei täysoin ehdoitta. Hänen ehdoillaan ja hänen hyväkseen. Täysin hänen pussiinsa.

En enää hyväksynyt elämää mitä meillä oli. Yksinäisyyttä ja henkistä väkivaltaa, loukkaavia sanoja kun hän suuttui ja ikuista anteeksiantamattomuutta, katkeruutta kuinka olen pilannut hänen elämän miten aivoton olen ja itsekäs. Minä vaadin eroa. Laitoin erohakemuksen aikomuksenani saada mieheni havahtumaan että jso hän ei muutu niin hän menettää minut. Mikään ei tehonnut, hyväsydämmisyyttäni otin hänet uuteen asuntoon mukaani kesällä koska hänellä ei ollut paikaa mihin mennä. Kesäloman olin vanhemmillani ja syksyllä kun saavuin tahdoin että hän muuttaisi pois. Mutta jälleen kerran hän k'ytti rakkauttani ja puhui minut ympäri että hän voisi jäädä.

Nyt elämme marraskuuta. Edelliset 2 kk on olleet kauheita. Hyvä että aamulla jaksaa töihin nousta, mutta kumminkin töissä saa ajatukset hetkeksi muualle ja tietää tienaavansa rahaa että saa laskut maksettua. Mutta vapaapäiviksi on apkko kesiä kaiken näköistä ettei tarvitse oilla omien ajatusten aknssa. Ahdistus on kauhee ja hirvee ja tuntuu kuin joku seisoisi rintakehän päällä ja sydän tykyttää kuin mikäkin.
Kävin lääkäriss ja sain meilialalääkkeet ja ahdistukseen toista lääkettä.

Kuinka paljon toinen ihminen voi vaikuttaa toisen mieleen??
Kuinka paljon toisen rakastaminen voi satuttaa itseään?
Vain harva ihminen voi satuttaa minua, mutta omaa miestäni olen rakastanut liian paljon.
Tämä johdatuksesti blogiani lukeville, Tiedätte edes heiman taustoja.

Tämä on kirjoitettu ennen lääkekuurin aloittamista ja hyvällämielellä.